SAIRAALASSA

Niin se vain on, että aina eivät asiat ja suunnitelmat suju niin kuin on ajatellut. Loppiaisen jälkeisenä tuli minullekin muistutus siitä, että olemme vain käymässä täällä ja kohtalomme määrätään aivan muualla.

Tammikuun 7 päivän aamulla nousin herättyäni aivan normaalisti ja valmistauduin aamuaskareisiin. Herään yleensä aina vaimoa ennen ja siksi valmistelen aamupalan meille. Koska nousen yleensä jo ennen seitsemää, ehdin katsomaan sään lisäksi myös jonkin aikaa tätä "läppäriä". Tuona aamunakin kaikki oli vielä aluksi hyvin mutta hetken kuluttua alkoi kehittyä kova puristava kipu rintalastan alapuolella. Kipu paheni nopeasti ja vaihdoin jo oloasun yöpuvun tilalle. Muuta en enää jaksanutkaan jo kovaksi äityneen kivun takia. Menin sanomaan vaimolle, että nyt tarvitaan apua. Tuolloin olin jo "hämärän rajamailla". Tajusin vain sen, kun vaimo käski minut sänkyyn makaamaan. Pystyin vielä sen tekemään mutta en muuta. Sitten Vaimo soitti 112 hätänumeroon ja pyysi ambulanssin paikalle. Tämän kaiken kuulin kuin usvan takaa mutta itse en saanut edes sanaa suustani. Sitten tajusin, että vaimon kännykästä loppui akku ja yhteys hätäkeskukseen katkesi. Osoite oli kuitenkin onneksi jo mennyt perille ja apu tulossa. Vaimo meni alas ulko-ovelle vastaan ja kännykkä jäi laturiin. Kännykkä soi useaan otteeseen mutta enhän minä siihen pystynyt vastaamaan. Sitten vaimo tuli välillä sisälle tarkistamaan tilanteeni, kun hän pelkäsi minun lähteneen johonkin hortoilemaan. Siinä tilanteessa ei tästä ollut pelkoa. Sanoin vain, että kännykkäsi on soinut useita kertoja ja soi samalla uudestaan. Sieltä ilmoitettiin ambulanssin olevan alhaalla odottamassa. Hetken kuluttua vaimo tuli ambulanssimiesten kanssa takaisin ja ryhdyttiin nopeisiin ensiaputoimiin.

Tuo kaikki tapahtui paljon nopeammin avun soittamisesta kuin tämän kirjoittaminen. Selityksenä osittain sekin, että Loman terveyskeskus on vain parin minuutin ajon päässä ja ambulanssi tuli sieltä. Apu tuli siis valtavan nopeasti ja miesten tultua, vaimo näytti heille SIP korttini. Tämän jälkeen nopea kysely oireistani ja selvitys pystynkö mitenkään kävelemään ulos. Vointini oli sen verran tasoittunut, että uskoin voivani kävellä hissille. Miesten tukiessa lähdettiin ambulanssiin, jossa tehtiin jo nopeasti ensitutkimukset ja lähdettiin Torreviejan sairaalaan. Olimme sairaalassa jo arviolta ennen kahdeksaa eli koko rumbaan meni alle tunti siitä, kun herätin vaimon.

Ambulanssimiehet antoivat Urgenssiaan jo tärkeimmät tiedot ja minut työnnettiin saliin, jossa välittömästi lisätutkimukset ja lääkitykset liuotushoitoineen. Sitten myöhemmin siirto teho-osastolle ja piuhat sekä letkut kiinni. Jatkuvan seurannan lisäksi vähän väliä ultraääni- sydänfilmi- ym. mittauksia. Huomattavaa oli se, että teholle siirron jälkeen ei omille jaloilleen saanut nousta yhtään. Kaikki asiat oli tehtävä sängyssä. Sorsaan pissaaminen vielä sujui yllättävän hyvin mutta kakkahommat olikin jo sitten todella hankalaa. Alle tuotiin sellainen vati, jonka päällä paksu vanuliina. Oli aika taiteilua mutta sujui jotenkuten. Pyyhkiminen hoidettiin suhteellisen märällä pyyhkeellä. Outo kokemus mutta näki, että näitäkin hommia oli mietitty ja harjoiteltu. Seuraavana aamuna oli aamupesu ja tietenkin sängyssä: Saippuavettä oli pesuvadissa ja siinä kasteltiin pesuliina, jolla pestiin koko kroppa. Ainoana poikkeuksena intiimialue, jonka potilas pesi itse. Sitten vain kuivateltiin ja homma oli siinä. Hienosti suunniteltu, että luonnollisena jatkeena vaihdettiin sänkyvaatteet. Ensin käännyin toiselle kyljelle ja likainen lakana rullattiin selkään kiinni. Puhdas lakana tilalle ja kääntö toiselle kyljelle, jolloin saatiin likainen lakana pois ja puhdas tilalle.

Kahden päivän tehon jälkeen siirto osastolle, jossa jo tiedossa ollut yhden hengen huone odotteli. Tosi ylellistä mutta yksinäistä. Nyt oli hyvä, kun sai jo mennä sentään vessaankin. Huoneen telkkarista ei kanavia saanut kuin maksamalla 4 euroa/ vrk. Erilaiset tutkimukset jatkuivat ja samoin lääkitykset joiden merkitys jäi suurelta osin epäselväksi, kun en edes aina ehtinyt kysyä, mikä merkitys milläkin oli. Sitten lääkäri haki allekirjoituksen toimenpiteeseen, jossa tehtäisi pallolaajennus. Se tarkoitti sitä, että työnnetään katetri joko ranteesta tai nivuksesta valtimon kautta sydämeen. Tätä edelsi hoitajien suorittama karvanajo näistä kohteista. Seuraavana päivänä sitten toimenpiteeseen, jossa kardiologi työnsi katetrin minun tapauksessani ranteesta valtimoon. Tätä ennen käsi oli teipattu tiukasti paikoilleen. Ranteessa tuntui kipua jonkin verran mutta muuten ei sitten tuntunutkaan mitään. Jossain vaiheessa tuntui vain kainalossa jännää nykimistä mutta ei muuta. Minulle laitettiin molemmin puolin sydäntä suntit, joilla sydänvaltimot pysyvät auki. Suntit ovat noin 25 mm pitkät metalliholkit. Sitten osastolle takaisin ja seurantaan sekä tutkimuksiin aina seuraavaan päivään saakka. Neljän päivän reissu oli sitten ohi ja kotiutus edessä. Alusta alkaen koko ajan kysyttiin, onko kiputuntemuksia. Jos niitä olisi ollut, olisi käynti ollut varmaan paljon pidempi.

Kyllähän se pysäytti ja mieleen tuli, että tässäkö tämä nyt oli. Ei ollut kuitenkaan minun aikani lähteä, vaan sain vielä jäädä tallustelemaan tänne. Lääkäri ei paljon rajoituksia antanut mutta sanoi, ettei saanut lähteä juoksemaan maratonia! Varmasti Länsi-Euroopassa hoidetaan potilasta samoin joka puolella mutta eräs asia jäi mietityttämään, että onkohan näillä sairaaloilla myös sama keittokirja? Nimittäin ruoka on näköjään joka paikassa yhtä mautonta. Henkilökunta oli koko ajan Torreviejan sairaalassa tavattoman ystävällistä, eivätkä pienet laulun lurauksetkaan jääneet huomaamatta. Sairaalakäynti ei koskaan ole mukava mutta kohtuudella ottaen varsin siedettävä, kun tulee kuitenkin kuntoon. Jälkikonttorollit ja tutkimukset jatkuvat vielä mutta edellyttävät vain käyntiä sairaalassa.