Mutta nyt voi kysyä, kuinka kauan? Edellisestä sairaalareissusta ehti kulua noin kolme kuukautta, kun taas pamahti ja oikein kunnolla. Huhtikuun 10 päivän tienoilla oli vielä suunnitelmia sisäisen verenvuodon ja monien muiden asioiden suhteen mutta juuri tuona aamuna kaikki muuttui.
Omat muistikuvat ja Tarjan kertoma todellisuus poikkeavat jo tuosta aamusta osin aika paljon. Tunnistin jo infarktin oireet, vaikka ne eivät olleet aivan samanlaiset kuin aiemmin. Puristava kipu oli kova mutta nyt tuli lisäksi valtava kylmä hiki, joka kasteli pyjamani hetkessä aivan märäksi. Muistan vielä ambulanssin hälytyksen ja sen tulon mutta sen jälkeen omat muistikuvat ovat aivan puuroa, eikä niistä ota selvää, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Sen verran voi sanoa, että osa on totta ja osa oman alitajunnan tuomia kuvitelmia.
Jossain vaiheessa ikään kuin heräsin ja tunsin oloni hyväksi mutta se muuttui pian taas epäselväksi. Tajunnan rajamailla kuvittelin erilaiset elvytystoimetkin lähes erilaisiksi kidutusmenetelmiksi, jossa ei ollut mitään tolkkua. Kun sitten kuulin, että olin ollut tajuttomana noin kahdeksan päivää, tiesin olleeni jo niin lähellä kuoleman rajalla kuin mahdollista olematta kuitenkaan kuollut. Olin sen lyhyen toipumistilanteen jälkeen saanut pahan rytmihäiriön, jonka takia minut pidettiin tarkoituksella tajuttomana. Selviytyminen siitä olikin sitten jo arpapeliä, jonka seurauksena tätä vielä kirjoittelen. Lääkäri oli jo ilmoittanut, että minut pidetään hengissä vain 5-6 päivää, jonka jälkeen päätetään elintoimintojeni jatkamisesta. Sitten aivan yllättäen olin tullut tajuihini, josta lääkärikin oli iloisesti yllättynyt. Oma tajuntanikin alkoi pikku hiljaa palautua mutta kaikki oli vielä aivan sekaisin. Tarjan, tyttäremme Johannan ja lääkärin höpinät olivat taas melkoista sekamelskaa, josta en tajunnut mitään. Johannan paikallaolokin ihmetytti mutta sekin sotkeentui samaan sotkuun.
Siellä teholla ollessani todellisuuden tajunta alkoi palailla pätkittäin mutta ongelmia tuntui vain tulevan lisää, kun joku asia loksahti paikoilleen. Ajan tajukin katosi, enkä oikein ymmärtänyt oliko päivä vai ilta. Sitten mielikuvitukseni sotki paikatkin niin, että luulin olevani kotona vaikka makasin teholla. Siellä liikkuvat ihmisetkin olivat tässä mielikuvitusmaailmassa mukana. Aluksi ei minua kiusannut edes se, että olin käsistäni sidottuna sänkyyn. Myöhemmin kyllä sekin alkoi olla jo painajainen kuten jotkin muutkin elvytykseen liittyvät seikat. Hengitysputki poistettiin kyllä aika hyvissä ajoin ennen kuin se ehti pahemmin rasittaa.
Näihin elvytystoimiin ja mielikuviin liittyen tuli tarve perehtyä jopa niin, että pyysin lääkäriltä luvan palata hänen kanssaan keskustelemaan eri yksityiskohdista. Minun tajuntani mukaan sain jopa luvan Mutta en lupaa ottaa mitään kuvia! Liekö nuokaan asiat todellisuuden kanssa missään tekemisissä. Tästä nyt huomataan, että vakavasta sairaskohtauksesta toipuva ihminen on usein niin muussa todellisuudessa, että häntä ei läheskään aina pidä ottaa todesta. Toisaalta erilaiset painajaiset ja ahdistus ovat todellisia ja niihin pitää suhtautua vakavasti. Hoitohenkilöstön ja läheisten on otettava nämä huomioon kanssakäymisessä potilaan kanssa: Missään tilanteessa ei pidä olla kevytmielinen tai vähättelevä, koska potilaalla asiat ovat totisinta totta.
Minulle hoidon jatkuessa tuli jo vähän ennen infarktia ollut sisäinen verenvuoto uutena ongelmana, joka oli pakko hoitaa. Uloste oli aikaisemmin aivan mustaa, joka kertoi siinä olevan runsaasti verta. Tilanne paheni niin, että uloste oli aivan silkkaa verta. Monien tähystysten ja muiden tutkimusten myötä haettiin syytä mutta se ei koskaan oikein kunnolla selvinnyt. Vahvat epäilyt myös lääkäreillä oli, että vuoto aiheutui liian voimakkaista ja minulle sopimattomista verenohennuslääkkeistä. Kardiologi oli niitä määrännyt edellisen infarktin jälkeen. Sairaalassa saatiin lääkitystä ja ravintoa soveltamalla ongelma kuriin mutta operaatio vaati 10 pussia verta, mistä huomaa kuinka hengenvaarallisesta asiasta oli kyse. Hemoglopiinikin putosi 75 eli ei juuri alemmaksi voisi mennä.
Tuommoisen kuukauden reissun jälkeen kotiuduin lopulta mutta kyllä monet asiat jäivät askarruttamaan eikä kaikki selviä lopullisesti koskaan. Elämän ja kuoleman raja on aika häilyvä, etkä ehkä tule sitä koskaan todellisuudessa tajuamaan. Pitkää pinnaa ja ymmärtämystä vaaditaan valtava määrä niin omaisilta kuin hoitohenkilöstöltä ja tietenkin myös potilaalta, vaikka hän ei juurikaan itse voi eikä aina haluakaan vaikuttaa asiaan.
