Ajattelemisen aihetta
Olipa vuosia sitten valtava omenapuu. Pieni poika ihaili sitä ja joka päivä hän leikki puun lähellä. Hän kiipesi puun latvaan ja puu antoi mukavasti varjoa. Hän piti puusta ja puu hänestä. Mutta aika kului ja pikkupoika kasvoi, eikä hän enää leikkinyt puussa. Eräänä päivänä hän kuitenkin tuli puun luo ja kuuli puun sanovan surullisena: “Leikitkö kanssani?”
Poika vastasi: “Enää en ole se lapsi, joka leikkii kanssasi. Nyt haluan leikkikaluja ja tarvitsen rahaa niiden ostamiseen.”
Puu sanoi: “Valitettavasti minulla ei ole rahaa mutta ota kuitenkin minun omenani ja myy ne. Näin saat rahaa leluihin.”
Poika ilostui. Hän otti kaikki omenat, sai rahaa leluihin ja puu oli taas onnellinen. Sen jälkeen, kun poika oli saanut rahat, hän ei palannutkaan puun luo ja puu tuli jälleen surulliseksi.
Paljon myöhemmin poika eräänä päivänä palasi puun luo ja puu kysyi ilahtuneena: “Tulitko leikkimään kanssani?”
“Minulla ei ole aikaa leikkiä”, sanoi nuorukainen. “Minun täytyy tehdä työtä perheeni vuoksi. Tarvitsen talon vaimolleni ja lapsilleni. Voitko auttaa?” Valitettavasti minulla ei ole taloa mutta voit sahata oksistani lautoja ja rakentaa talosi.”
Näin nuori tekikin, sahasi kaikki oksat ja puu oli jälleen iloinen. Tämän jälkeen nuori mies ei enää palannut puun luo ja puu sai elää yksinäisenä surullisena.
Eräänä kauniina kevätpäivänä mies palasi ja puu tästä ilahtumaan.
“Tulitko leikkimään kanssani”, kysyi puu.
Mies sanoi olevansa surullinen ja vanhenevansa.
“Haluaisin veneen purjehtiakseni ja levätäkseni. Voitko sitä minulle antaa?.
Ja puu vastasi: “Voit käyttää runkoani ja tehdä siitä veneen. Sillä voit purjehtia ja tulla onnelliseksi.”
Mies kaatoi puun ja teki siitä veneen, jolla hän lähti purjehtimaan kauas. Lopulta hän vuosien kuluttua palasi ja puu sanoi: “Valitettavasti minulla ei ole enää sinulle mitään annettavaa, ei edes omenia.”
Mies vastasi: “Minulla ei ole hampaita, eikä voimia niitä kuoria, koska nyt olen jo vanha.”
Tuolloin omenapuu vastasi kyyneleet silmissä: “Itse asiassa minulla ei ole sinulle mitään annettavaa. Ainoa, mitä minulla on jäljellä, ovat minun juureni.” Mies sanoi, ettei hän paljoa tarvinnut, vain paikan, jossa voi levätä.
“Olen niin väsynyt vuosien raatamisesta.”
“Hyvä, vanhan puun juuret ovat ihanteellinen paikka levätä. Istu kanssani ja lepää.”
Mies istuutui ja puu oli jälleen onnellinen ja hymyili.
Tämä voisi olla jokaisen meidän tarinamme. Kun olemme lapsia, rakastamme ja leikimme äidin ja isän kanssa. Kun kasvamme, jätämme heidät, palataksemme vain, kun tarvitsemme heiltä jotakin tai, kun meillä on ongelmia. Tapahtui mitä tahansa, he ovat aina paikalla meitä auttamassa. Saatat ajatella, että nuorukainen oli puulle julma mutta näin me todella nykyisin kohtelemme vanhempiamme. Arvostamme heitä, kun he ovat lähellämme ja kun heitä ei enää ole, saamme voimamme siitä elävästä rakkauden liekistä, jonka sydämissämme heistä kannamme, kun meitä väsyttää.
Tällaista ajattelemisen aihetta antoi Colegio Ecosin eräs oppilas isovanhempain päivän Dia de los Supernabuelos, kunniaksi tehdyssä lehtisessä, josta Para Pensar-tarina on vapaasti espanjasta käännetty.
Tässä vielä erään oppilaan toive.
Querida Abuela mia, Rakas isoäitini,
Sólo le pido a Dia pyydän Jumalalta,
Que cuando sea Major, että aikuiseksi tullessani
Tú aún estés conmigo olisit vielä kanssani
Juan Santana 6 lk. E.P.
Tämä teksti on aikaisemmin julkaistu Ole-lehdessä ja tämän julkaisuun on saatu Ole-kustantamon lupa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti